Joka kevät Miss Suomi- kilpailun alla mediassa ja keskustelupalstoilla kuohuu, kun ihmiset aloittavat loputtoman väittelyn siitä, kuinka kauneuskilpailut on jo niin ''so last season'' ja kuinka missi organisaatio.. sitä ja tätä. Finalistit haukutaan nettisivuilla rumiksi, julkisuuden haluisiksi tytöiksi, joilla on selluliittia mahassa ja jaloissa ja jotka ovat päässeet finaaliin vain suhteilla. Näitä arvosteluja lukiessani toivon aina, ettei kukaan finalisti tytöistä niitä lukisi, ovat ne niin karmaisevaa luettavaa, jotka vain sivaltavat miekan lailla itsetuntoa. Se työ, minkä jokainen tyttö on vartalonsa ja itsetuntonsa eteen nähnyt on valtava ja on siksi erittäin surullista lukea mediasta vastaavaa kuraa.
Karjamarkkinat.. Hmm, no kyllä no totta, että jos vähän tarkemmin ajatellaan; kauneuskilpailut ovat kuin koiranäyttelyitä, jossa kauniita tyttöjä pistetään vähäisissä vaatteissa näytille ja arvostellaan, että kenellä on hoikin vyötärö ja kenellä muodokkain takapuoli ja kenellä on valkoisimmat hampaat.
''Kauneuskilpailut on vähän niin kuin pistettäisiin tyttöjä näytille kuin sikoja'', tokaisi kilpasiskoni Savon neidossa, mutta siihen perään totesikin: ''Mutta silti joku näissä viehättää''. Aivan, mikä tässä sitten oikeasti viehättää? Oma henkilökohtainen mielipiteeni tähän on ehdottomasti se kokemus ja se tunne, mikä tulee kun astuu lavalle, sitä on miltei mahdoton kuvailla, mutta jotain uskomatonta se on. Itse osallistuin alunperin Miss Jyväskylään kiinnostuksesta ja uteliaisuudesta. Tahdoin ylittää itseni ja todistaa itselleni, että ihan oikeasti pystyn tähän, jos vain haluan. Kun sitten finaaliin pääsin, muistan kun kädet täristen luin sähköpostiviestiä ja kyyneleet silmissä. Se onnellisuuden tunne oli vaan niin suuri. Kenraaliharjoituksista kotiin tullessani ajattelin, että mihin hittoon olen pääni työntänyt. Minua jopa ahdisti ja pelotti. Ajatus minusta bikineissä yökerhossa, se tuntui vaan niin mahdottomalta ajatukselta. Finaali päivänä istuin meikissä ja tuskin pystyin hengittämään. Minua jännitti aivan pirusti ja olin varma, etten kykene kävelemään saati tanssimaan. Olin varma, että tässä se nyt oli.
Takahuoneessa ja tuomareiden haastattelussa jännitys laukesi ja yllätin itseni. Olin se Jenna, mikä olen kotonakin normaalisti. Minua ei jännittänyt ja tiesin pystyväni siihen. Ensimmäistä kertaa tunsin olevani oikeasti olevani itsevarma ja vahva. Se hetki kun lavalle astuin ensimmäistä kertaa on piirtynyt ikuisuuksiksi mieleeni. Se on hetki mitä en varmasti ikinä unohda.
Takaisin niin sanotusti asiaan. Miksi siis mielestäni kauneuskilpailut ovat hyvä asia ja miksi tahdon nousta vielä joskus lavalle? Kauneskilpailut ovat monelle (myös minulle) mahdollisuus tulla ulos kuoresta ja kasvaa henkisesti. Miss Jyväskylä avasi silmiäni ja henkinen kasvu oli hyvin suuri. En kisan jälkeen pelännyt sanoa mielipiteitä ääneen, vaan opin arvostamaan myös omia ajatuksiani. Kauneuskilpailut antavat myös hiukan lyhyimmille tytöille mahdollisuuden nousta lavalle ja kokeilla siipiään mallina ja tapaamaan kontakteja, sekä mahdollisuuden työllistyä esimerkiksi promoottorina tms. tunnen muutamia tällaisia tapauksia.
Kuitenkin mielestäni tärkeinpänä on kokemus! Niin kuin Savon neidon järjestäjä Sirkka sanoi: ''Se on ihan sama kuka kisan lopulta voittaa, teistä jokainen on jo voittaja. Tärkeintä on, että voitte hyödyntää näitä opittuja juttuja tulevaisuudessa ja saatte elämän eväitä elämäänne''. Mielestäni aika hyvin kiteytetty ja komppaan kyllä häntä sata prosenttisesti. Se itsevarmuus, mikä kummastakin kilpailusta on mukaan tarttunut on valtaisa ja kokemuksena kummatkin kisat ovat olleet kultaakin kalliimpia;unohtamatta tietenkään uusia ystäviä, joita olen näistä saanut ja totta kai päivä prinsessana, onhan se varmasti monen tytön unelma.
Ihanat tyttöset! :*
Tiedän kyllä, että monet ovat kovasti missikisoja vastaan ja negatiivisiakin puolia totta kai niistäkin löytyy, mutta niinhän monesta muustakin asiasta. Monille on muodostunut hyvin vahvoja stereotypioita aiheesta, eikä niitä voi ymmärtää toisin, jos ei itse ole kokeillut. Kaikista ei ole misseiksi, muttei myöskään kilpauimariksi, eikä taidemaalariksi. Olen minäkin saanut paljon kommenttia ja kritiikkiä, siitä että miksi kilpailen, kun ei minusta ole missiksi. Olen kuulemma liian lihava ja niin edelleen. Kilpailen siksi, että nautin siitä. Voisi kai tätä kutsua jonkin sortin harrastukseksi, tai no pikemmin unelmaksi tai väyläksi kohti unelmia :)
