GOODBYE CYG

Pieni pääni ei ole vielä ymmärtänyt, että lukiourani todella on nyt loppu. Olen yhä edelleen kuvitelmissani heräämässä puoli kuudelta ja raahautumassa ennen kukon laulua linja-autolle. En voi kuvitella, että seuraavat 3,5kk yritän vain opiskella omatoimisesti mahdollisimman suurella teholla. Kirjaimellisesti erakoituminen alkakoon! Mutta onhan sitä pakko keksiä huhti-toukokuuksi jotain muutakin fiksua tekemistä, voi olla että pääsykoemateriaali tulee jossain vaiheessa molemmista korvista ulos.
           

Kuluneen viikon keskiviikko oli tiukkapäivä, mutta siitä selvittiin. 5,5h promootiota Miss Jyväskylä finalistien kanssa, josta suoraan koululle potkiaisiin. Potkiaisista suoraan Escapeen. Rooli tuomaristonpuheenjohtajana oli vaativa, mutta antoisa.Oli hauskaa nähdä myös kauneuskilpailujen toinen puoli ja voin rehellisesti sanoa, että se ulkoinenpuoli tulee toden totta vasta kakkosena, sillä tärkein pointti oli esiintyminen ja haastattelun luontevuus. Päätös kolmikosta oli tiukka ja päätös oli kaikkea muuta kuin helppo. Tytöt onnistuivat haastattelussa aivan mielettömän hyvin, vaikka kysymykset olivatkin monille hyvinkin tiukkoja. Jokainen heistä loisti lavalla pienestä säädöstä huolimatta. Tytöt, jos luette tämän saatte olla itsestänne erittäin ylpeitä! On voitto itsessään nousta lavalle!

Lisää juttua kisoista voit lukea TÄÄLTÄ

Pahoittelen kuvien huonoa laatua. Puhelimeni kamera ei aivan yllä Canonin tasolle

HELMIKUUN KUULUMISET

Äikän tekstitaito takana samoin ruotsin kuuntelu. On enemmän kuin huojentavaa tajuta, että yo-rupeama todella alkaa olemaan jo pikku hiljaa voiton puolella. Salissa istuttu neljä kertaa ja neljä edessä (ne neljä pahinta). Kuuntelut on jo hoidettu, eli eihän tässä voi muuta kuin hymyillä ja nauttia kauniista aurinkoisesta ulkoilmasta. Suunnitelmissa olisikin kammeta ulos haukkaamaan happea heti, kun julkaisu- nappia painan.
         Huominen tulee olemaan hyvin hyvin kiireinen, eli en päästä itseäni helpolla edes näinä viimeisinä päivinä. Ajattelin vuosi sitten Miss Jyväskylän jälkeen, etten enää osallistuisi millään tavoin, mutta toisin kävi.. Tosin tänä vuonna ei kilpailla, vaan olen toisella puolella, ikään kuin tyttöjen ''isosiskona''. Eilen tehtiin tyttöjen kanssa pitkä päivä promootiota Jyväskylän keskustassa ja huomenna jatkuu. On hyvin maailmaa avartavaa nähdä tämä toinenkin puoli ja totta kai tästä saa paljon kokemusta itsekin. Tunnistan itseni niin kovin monesta tytöstä jo nyt ja osaan samaistua erittäin hyvin heidän tuntemuksiinsa. Taso on tänä vuonna äärimmäisen kova ja ei tule olemaan helppo tehtävä päättää kuka saa kruunun kutreilleen.
        

Herkuton tammikuu loppui joten olen palaillut taas leipomisen makuun. Olen etsinyt täydellistä mokkapalojen reseptiä jo useamman vuoden ajan kuitenkaan sitä löytämättä. Olenkin tullut siihen tulokseen, että mokkapalat ovat yksi vaikeimmista leivonnaisista. En sano etteivät kuvassa olevat ''mokkikset'' onnistuneet, mutta pohja jäi edelleen turhan matalaksi. Yleensä käytän reseptiä, jonka olen bongannut jostain lehdestä useita vuosia takaperin, mutta tällä kertaa testissä oli Kinuskikissan versio. Hankalaa touhua tuo leipominen, mutta silti niin antoisaa. Täytyisi harrastaa enemmänkin.

Nämä kyseiset suklaamuffinit olen tehnyt jo aikoja sitten, mutta nyt vasta sain aikaiseksi laittaa kuvat koneelle. Taikinaan lisäsin suklaarouhetta ja jokaisen muffinin keskellä on valuva suklaasydän. Hyvin tekivät kauppansa, kun kotiin tullessa odotti tyhjä lautanen keittiönpöydällä.
           Ystävänpäivää en tänä vuonna erityisemmin juhlinut, enkä siinä samalla myöskään vanhenemistani. 19 on kuitenkin aika turha luku. Ehkä sitten vuoden kuluttua, kun täysiä kymmeniä juhlitaan. Kamala! Ehkä olisi aika aloitella jo kahdenkympin kriisi..
Ihanaa helmikuuta!
-Jenna-

YHDESSÄ, MUTTA YKSIN

Istumme perheen kesken olohuoneessa viettäen rauhallista lauantai iltaa. Olemme saunoneet yhteistuumin ja pikku hiljaa omaatahtiamme valuneet löylyjen tuoksinnasta yläkertaan. Televisio näyttää Poliisit-sarjan uusintoja, joita yhdessä katsomme ja välissä tirskahtelemme hauskoille lausahduksille, joita poliisipartio huvittuneina laukoo. Tai näin ainakin oli, ennen kuin jokin muu älykäsolento otti suuremman sijan lähes meidän jokaisen illasta. Tämä älykäsolento on vaativa ja se vaatii jatkuvaa silittelyä ja on huomionkipeämpi, kuin monet uhmaikäiset lapset. Jos sen jättää hetkeksikään yksin, on huoli usein valtava; miltei paniikkitasolla. Se nukkuu useimmiten vierelläsi ja ehkäpä jopa useammin, kuin oma puolisosi. Se tuntee sinut läpikotaisin ja ymmärtää kaikki huolesi. Se osaa viihdyttää sinua, eikä piinallisista hiljaisista hetkistä ole pelkoa. Voiko mikään kuullostaa paremmalta? Tiedätkö mistä puhun? Kyllä, älypuhelimesta. Tuosta rakkaasta kapineesta, jonka välityksellä mahdollisesti juuri sinä luet tätä tekstiä.
              Älypuhelin löytyy lähes jokaisen taskusta ja, jos ei löydy, sitä pidetään lähes yhtä outona, kuin se ettet omistaisi hammasharjaa. Älypuhelimen omistamisesta on muodostunut normi: Jokaisella nykyaikaisella ihmisellä on älypuhelin. Muistan edelleenkin erittäin selkeästi tuon päivän lukion ensimmäisenä vuotena, kun opinto-ohjaaja kysyi kuka ei omista älypuhelinta. Minä nostin käteni ainoana luokasta. Pari viikkoa tuon kyseisen tapahtuman jälkeen marssin kauppaan ja kotiutin ensimmäisen älyluurini. En ollut kokenut tarvetta kyseiselle laitteelle, mutta lukion aloittaessani tajusin, kuinka suuri merkitys sillä lopulta on opintojen kanssa ja kuinka paljon sitä nykyään käytetään opetuksessa ja jatkuvasti sen merkitystä pyritään vain lisäämään ja lisäämään. Itse en ajatuksesta liiemin perusta, eiköhän puhelimia tule rassattua aivan riittämiin ilmankin.
                Palataan takaisin ensimmäiseen kappaleeseen ja erityisesti otsikkoon. Tälläkin hetkellä veljeni istuu omassa huoneessaan monettako lie tuntia räpeltäen jotain vastaavaa masiinaa. En ole tainnut kuulla hänen edes puhuvan. Äitini taas istuu olohuoneessa "telkkaria katsellen", eli siis pelaten Candy Crushia. Kukaan ei puhu mitään, kun jokainen rassaa zombimaisesti omaa laitettaan. Mitä ihmettä on tapahtunut? Ymmärrän kyllä oikein hyvin älypuhelimien käytön sähköpostien tarkastamiseen tms. Oikeasti tärkeään asiaan. Mutta monta tuntia kestävä luurin tuijotus, niin että ympäröivä maailma unohtuu täysin...
                On tavallaan surullista istua koulun penkillä ja tarkkailla ympäröiviä ihmisiä. Jos näet jossain yksinäisen henkilön, hänellä on 90% todennäköisyydellä puhelin kädessään. Kun katselee tarkemmin ympärilleen, niin huomaa, että lähes 50% ympärillä olevista ihmisistä tuijottaa hypnoottisesti luuria. Ehdottomasti kamalinta, mitä voi nähdä on kaveriporukka, jossa kaikki rassaavat yhtäaikaa kännykkää. Eikö sitä kännykkää ole aikaa selata, kun istuu esimerkiksi yksin bussissa? Olen huolissani aidoista sosiaalisista suhteista ihmisten välillä. Enkä nyt tarkoita Facebook ystävyyttä. Se ei ole oikea sosiaalinen suhde. Tarkoitan nyt niitä vieressäsi olevia ihmisiä.
               Itse sorrun myös tähän liiankin helposti ja se samalla suututtaa minua hyvinkin paljon. Hyvin useasti olen tahtonut heittää puhelimella vesilintua, mutta miksi se silti edelleen kiltisti lepää kiinni kyljessäni? Nykypäivänä pitää tietää kaikki ja elää ajanhermolla tai muuten on täysin "outsideri" maailmanmenosta. Mutta miten 10 vuotta sitten on pärjätty oikein hyvin ilman näitä elektronisia ystäviämme? Ehkä on vain käytetty enemmän mielikuvitusta ja panostettu enemmän oikeasti olemaan läsnä. Samoja asioita kaivattaisiinkin kipeästi myös nykypäivänä. On mielestäni hienoa, että ihmiset ovat alkaneet pikku hiljaa ajattelemaan asioita tarkemmin. Ei kenenkään oikeasti tarvitse tietää, mitä olette tekemässä parhaillanne tyttöporukalla mökillä. Viestiinkään ei tarvitse heti vastata, vaan se kyllä odottaa sopivaa hetkeä. Tämän, jos minkä olen oppinut Veikolta. Ennen saatoin jopa kiukustua siitä, ettei viestiä heti kuulunut, kuin olisin halunnut, mutta pudemmän päälle ajateltuna, onko tuolla nyt niin merkistystä. Kunhan vastauksen saman vuorokauden aikana saa.
               Kannustaisinkin juuri sinua nyt laittamaan puhelimesi tai millä tahansa laitteella tätä postausta luetkaan äänettömälle (myös ne värinät pois). Laita se pois käsistäsi (kyllä, se varmasti pärjää yksin oikein hyvin) ja ota kontaktia lähellä olevaan ihmiseen tai miksei myös lemmikkiin. Tehkää yhdessä jotain. Lähtekää ulkoilemaan tai kenties kaupungille, leipokaa tai jopa siivotkaa yhdessä. Mitä ikinä keksittekään, on se varmasti sata kertaa laadukkaampaa materiaalia, kuin mitä älymasiina voi ikinä tarjota.

Kiitos sinulle, kun luit tekstini!
(Nyt se luuri pois käsistä!)
-Jenna-