KAUNEUSKILPAILUT

Seuraava postaus tulee olemaan varmasti yksi henkilökohtaisemmista joita olen koskaan kirjoittanut.
Tuttuni ja blogiani pitkään seuranneet tietävät, että kun ensimmäisen kerran nousin lavalle olin vain 16-vuotias. Kaikki oli niin uutta ja jännittävää, ettei itse kisasta sen suurempia muistikuvia ole. Kaikken vahvimpana ovat jääneet mieleen jännitys, euforian tunne lavalla, sekä ihanat tytöt ja erityisesti Anniina, joka auttoi aina jos oli jotain kysyttävää. Joskus olen miettinyt, että olisi hauskaa nähdä jonkinlaista videomateriaalia tästä kisakokemuksesta. Tosin tämä saattaa jäädä haaveksi

       Seuraavan kerran minut nähtiin kisaamassa Pieksämäellä noin vuoden kuluttua edellisestä kerrasta. Kokemuksena tämä oli jotain ihan muuta ja henkilökohtaisesti nautin siitä, että kilpailijoilta vaadittiin paljon. Harjoitukset vietiin huolella läpi ja jokaista psyykattiin parhaaseen suoritukseensa. Minusta oli ihanaa ettei yhdenkään tytön tarvinnut (eikä pitänyt) esittää ketään muuta kuin itse oli, vaan aitous oli valttia. Kisasta jäi niin paljon ihania muistoja, että ehkä minut nähdään siellä vielä joku päivä uudelleen.

      Pieksämäeltä jäi niin itsevarma ja hyvä olo, että päätin osallistua uudemman kerran Miss Jyväskylään. Tällä kertaa vanhempana ja kypsempänä. Mitä tällä kertaa jäi mieleen? Ehdottomasti haastattelu, mikä meni omalta osaltani enemmän kuin putkeen. Kuitenkin sijoitus jäi. Lavaesiintyminen ei sillon tuomaristoa vakuuttanut, mutta sekään ei lannistanut.
      Keväällä 2014 olin jo katsellut Miss Hot Rod tyttöjen kuvia ja itseänikin alkoi houkuttaa kyseinen kisa. Ajatus isoista lavoista kiinnosti kovastikin ja erityisesti itsensä haastaminen. Näinpä lähdin mukaan ja kokemuksena seikkailu oli kyllä opettava. En ole varmaan tähän mennessä vielä koskaan kasvanut henkisesti niin paljon, kun tuon pääsiäisen aikana. Koko kisasta on vain lämpimiä muistoja ja toisinaan on jopa ikävä tuolle lavalle.

(Kuvat: Hans Lehtinen)

Mitä itse olen saanut kisaamisesta?

Itsevarmuutta ennen kaikkea. Työhaastattelut eivät enää ahdista ja mikrofoniinkin puhuminen on ihan ok. Uskallan keskustella ihmisten kanssa ja vaikka isommallakin joukolla. Kolme vuotta sitten ei olisi ollut puhettakaan vastaavasta. Kaikki esiintyminen oli ihan yhtä piinaa ja tärisin kämmenet hiestä märkänä aina, kun piti avata suunsa jonkun isomman porukan edessä. Olen löytänyt itsestäni uusia puolia ja kehittänyt itseäni esiintyjänä. Sosiaalinen minä on paljon varmempi. Tiedän mitä missäkin kohtaa kannattaa sanoa ja mitä ei.


 Edellä on koottuna taipaleeni tuolla saralla. Miksi kuitenkin edellisistä kisoista on jo puolitoista vuotta, jos kumminkin kiinnostusta löytyy vielä? 

1. Koin opiskelut tärkeämpänä
2. Ihmisten suhtautuminen
3. Oma vartalo
     
Abivuosi vei mehut jo muutenkin, niin oli enemmän kuin fiksua jättää ne väliin. Nuo kaksi viimeistä pointtia ovat kuitenkin viime aikoina vaikuttaneet eniten ajatuksiini kisojen suhteen. Ulkopuolisten mielipiteet kisaamisestani eivät ole koskaan hetkauttaneet, eivätkä ne tee sitä nytkään. Mutta läheisten mielipiteet ylipäätään kauneuskisoista tuntuvat pahalta. Erityisen hauskaa on ollut huomata, että vanhemmat/aikuisemmat ihmiset (n. 45+) suhtautuvat erittäin kannustavasti ja iloisesti misseihin ja kisaamiseen, mutta sitä nuoremmat...  (toki poikkeuksia on) Pari kertaa olen huultani purrut, kun joku on haukkunut kovin sanoin misseilyä. No ihan suoraansanoen onhan se ihan pähkähullua, että tyttöjä pistetään näytille bikineissä lavalle ja sitten vertaillaan kellä on kiinteinvartalo, eli en yhtään ihmettele että jotkut ajattelevat kisoista niin negatiiviseen sävyyn.

 Miksi minun mielestäni sitten misseily on enimmäkseen positiivista?

1. Yleisön näkemä lavaesiintyminen on vain pintaraapaisu kisasta. Todellisuudessa kisaa käydään kulisseissa. Haastattelu, muiden tyttöjen kanssa toimiminen, sponsorien kanssa toiminen, mahdollinen muu ''aktiviteetti'' esim. pr-työt, kisajärjestäjien kanssa työskentely, kuvaukset... Toki esiintyminen lavalla on myös tärkeää, muttei se ratkaise kaikkea. Pääosassa kuitenkin se henkinen puoli ja mitä päässä liikkuu.
2. Kauneus= Ulkoinen- ja sisäinenkauneus, joista sisäinenkauneus on se tärkeämpi.
3. Kisoissa harjoitellaan enimmäkseen käytännön elämän kannalta tärkeitä juttuja. Näitä esim. haastattelu tai yhteisen koreografian työstäminen. Sosiaalista kanssakäymistä harjoitellaan PALJON
4. Myös lyhyet tytöt voivat päästä tekemään muotinäytöksiä. Kisan yhdeydessä usein esitellään jonkun sponsorin vaatteita tai on järjestetty erikseen näytöksiä.
5. Kukaan ei pakota, vaan kaikki on vapaaehtoista
6. Suomessa meininki on tosi lämmintä. Esiintymisestä saa palautetta tuomareilta suoraan kysymällä ja ''kilpasiskot'' kannustavat ja auttavat parhaansa mukaan.

Tässä pointteja, mitä keksin näin äkkisiltään. Sitten tuo kolmas kohta aiemmasta listasta. Oma vartalo tietysti nyt on tökkinyt jo jonkun aikaa ja tiedostan oikein hyvin, että en ole lähelläkään näitä perinteisiä missin 90-60-90 mittoja. Toki nykypäivänä asiassa ei olla enää tarkkoja, mutta silti. Omalla kohdallani ongelmat vartalon kanssa aiheutuu sairaudesta, enkä voi sille oikeastaan mitään tehdä. Tietenkin asia nyppii välillä, mutta pikkuhiljaa olen alkanut olla sinut asian kanssa. Enää en stressaa asiasta samalla tavoin kuin aiemmin. Senkin vuoksi pieni tauko on tehnyt ihan hyvää. Ehkä jonain päivänä nousen taas lavalle tai teen tuomarointihommia, josta pidin kovastikin. Ken tietää

Postaukseni aiheuttaa varmasti paljon ajatuksia ja minusta olisikin tosi mukavaa, jos tahtoisit niitä jakaa. Tämä on mielipiteeni ja olen sen koittaut mahdollisimman hyvin tähän perustella, mutta tietenkin vastaan jos jotain jäi mietityttämään.

THROWBACK THURSDAY

Noin viikko takaperin avasin muistitikun, jonne olin tallentanut otoksia mm. blogin alkuajoilta (kevät 2012. Postauksiahan tosiaan löytyy nykyään vain 2013 syksystä alkaen). Kuvia oli hyvin paljon ja siellä oli aina leivoksista luontokuviin ja kännykän kameran otoksiin. Nyt tahdon jakaa teille osan näistä kuvista. Te ketkä olette lukeneet blogiani alkuajoista alkaen saatatte muistaa jotkut seuraavista otoksista. Mukaan mahtuu monia niin nostalgisia ja ikimuistoisia hetkiä, että miltei tunteet nousivat pintaan, kun näitä selailin. Suurin osa kuvista on otettu vuosina 2012-2013, eli kasi- ja ysiluokan aikoihin. Mukaan mahtuu mm. ensimmäiseset portfolio kuvaukseni (toinen kuva), sekä rippikuvani (kolmas ja neljäs kuva). Nuo olivat niitä kultaisia aikoja, jolloin päivässä otettiin noin parisen sataa kuvaa ja lähes kaikki välitunnit käytettiin poseeraamiseen.

-Jenna-

<a href="http://www.bloglovin.com/blog/18246569/?claim=vywwj7t5nf8">Seuraa blogiani Bloglovinin avulla</a>

NEW HOME, NEW LIFE?

Viime aikoina on tapahtunut asioita sellasella rytinällä, että tekee pitkästä aikaa enemmän kuin hyvää vain istahtaa koneen ääreen ja kelailla menneitä tapahtumia. Neljän kuukauden urakointini kesätöiden parissa tuli päätökseensä. Pienen itkun kanssa poistuin lopulta työpaikalta, oli siitä ja ennen kaikkea työtovereista tullut minulle niin rakkaita. Vaikka mieli on edelleen hieman haikea, täytyy myöntää, että pieni loma on varmasti oikein tervetullut. Takana on kuitenkin sen verran rankka kevät ja vuosi ylipäätään, että on niitä voimia jossain välissä kerättävä, jotta jaksaa painaa taas seuraavan pääsykoekevään.

     Siirsin tavarani ja osoitteni nyt siis virallisesti Joensuuhun. Täytyy todeta heti näin alkuun, että tilanne on hitusen jännittävä,  ehkä jopa pelottava. Muutin ''vieraaseen'' kaupunkiin, enkä tunne täältä ketään lukuunottamatta Veikon muutamaa opiskelukaveria. Tämä, jos jokin on se kuuluisa ''puhtaalta pöydältä'' -aloitus. Toki olisin voinut jäädä Keski-Suomeen, mutta vaihtoehtona tämä kuulosti kaikista järkevimmiltä vaihtoehdolta ottaen huomioon tavoitteet, joita olen asettanut itselleni tulevaa vuotta kohtaan. Niistä ensimmäinen ja tärkein on kasvaminen ihmisenä ja oppia elämään itsenäisesti. Uskoisin, että nämä asiat olivat juurikin niitä asioita, jotka minulta puuttuivat joiden vuoksi jäin ilman opiskelupaikkaa. Uskonkin, että muutto vieraalle paikkakunnalle edistää näiden asioiden kehitystä huomattavasti enemmän, mitä kotiseudulla asuminen edistäisi. Tahdon löytää ne omat kiinnostuksen kohteet ja intohimot. Tahdon kehittää itseäni, sekä opetella kyseenalaistamaan asioita enemmän, eli ns. oppia ajattelemaan omilla aivoilla.

        Minulla tai meillä on nyt siis uusi koti ja kotipaikkakunta mutta kysymys kuuluukin, että aloitanko niiden myötä myös uuden elämän? En tahdo, että vanha Jenna outoine lausahduksineen katoaa mihinkään. Eikä varmasti katoakaan, ovat juureni niin syvällä mullassa, ettei niitä sieltä niin helposti pois kaiveta. Uusi elämä on tässä tapauksessa uusi sivu, mutta kirja on edelleen sama ja tulee aina olemaankin.
       Mitä suunnitelmia minulla sitten onkaan tulevalle vuodelle? Ilmoittauduin avoimeen yliopistoon ja alan suorittamaan yhteiskuntaopin opettajan pätevyyttä. Onhan siinäkin jo tekemistä kerrakseen, mutta silti olisi vielä tarkoitus hankkia työpaikka. Pari työjuttua olen jo ehtinyt sopimaan ja niistä varmasti juttua myöhemmin. Kaiken kaikkiaan uskon, että ajastani Pohjois-Karjalassa tulee enemmän kuin opettavaista. Toki haasteita on, mutta uskon, että ne selätetään sitä mukaan, kun niitä tulee.
Palaillaan!
-Jenna-