VAKAVASTI

Huomenna alkaa viiden viikon puristus, jota olen odottanut viime heinäkuusta lähtien. Viime vuonna toivoin, että Vakava jäisi ainoaksi kerraksi, mutta toisin kävi ja nyt sama ruljanssi alkaa alusta. Uusi vuosi, uusi materiaali, uudet ''kilpakumppanit'', uusi mahdollisuus ja kaikki lähtevät Samalta viivalta, kuten kirjankin nimessä jo mainitaan. En kuitenkaan pelkää, sillä olenhan sen jo kerran läpäissyt ihan hyvin pistein. Tänä vuonna tosin olisi tarkoituksena mennä kahta kovempaa ja tavoitteena onkin lähes 30 pistettä kovempi saldo. Mutta huomenna klo 9, kun tuon materiaalin kätten ulottuville saan, niin kaikki on sen jälkeen vain itsestä kiinni. Mutta se vakavasta tällä kertaa. Tulen siitä varmasti vielä päivittelemään urakan edistyessä.

Tulevien kuukausien aikana on tapahtumassa paljon muutakin, kuin pelkkiä pääsykoejuttuja. Nimittäin toukokuun puolessa välissä jätän Joensuun ainakin kesän ajaksi. Mahdollisesti jopa pidemmäksikin aikaan (en voi sanoa lopullisesti). Kaikki riippuu koulujutuista ja siitä minne ne ovat lopulta avautuvat vai avautuvatko minnekään. Mutta se on joka tapauksessa varmaa, että Jyväskylässä vaikutan kesän ajan. Jos vakava ei pelottanut, niin tämä pelottaa. Olen käynyt Keski-Suomessa kolme kertaa tämän vuoden aikana ja sen ja koko kuluneen reilun puolen vuoden aikana vieraantunut sieltä aika vauhdilla. Joensuu tuntuu koko ajan enemmän kodilta ja kaikki piirit mitä olen tänne luonut.. Tuntuisi kovin väärältä lähteä täältä jo nyt lopullisesti. Aika näyttää kuinka asioiden lopulta käy ja missä osoitteessa sitä asustellaan tulevana syksynä. Sitä ennen ei voi muuta kun tehdä kovasti töitä ja nauttia tästä hetkestä.

Kaikki hyvä kuitenkin loppuu aikanaan ja niin myös tämä minulle kovin rakkaaksi tullut homma Jokipoikien aitioemäntänä kauden päättyessä puolivälierä tappioon viikko sitten. En olisi uskonut kymmenen vuotta sitten, kun korvat höröllä kuuntelin radiosta jokaisen Jypin ottelun, että olisin tällaisessa tilanteessa, eli tekemässä ottelutapahtumaa. Toki kaksi työtä toi omat haasteensa, mutta enpä hetkeääkään vaihtaisi pois. Ärjy sai oman tilansa hurrikaanisydämestä.
     Kevät tuo mukanaan varmasti paljon kiinnostavia juttuja, kuten näillä näkymin uusi työ ja yksi vähän erilainen työkuvio, joka tulee näkymään vähän laajemminkin. Tästä keväästä tulee varmasti raskas, mutta ennen kaikkea kokemusrikas ja omalla tavallaan unohtumaton. Onneksi saan heti tähän urakan alkuun pienen hengähdystauon, kun lähdemme tulevana viikonloppuna piipahtamaan Kööpenhaminassa, josta on tulossa jonkinlaista matkapäivitystä tulevalla viikolla.
-Jenna-

MIKSI JUURI OPETTAJA?

Tuota kysymystä olen tovin jos toisenkin pohtinut, eikä se ole ajatuksena ollut mitenkään itsestäänselvyys. Kun 10-vuotiaana tein koulussa tehtävää, missä oli tarkoituksena piirtää kuva itsestään unelma-ammatissaan 20 vuoden kuluttua, piirsin itseni karttakeppi kädessä liitutaulun edessä. Kuvan yläpuolelle kirjoitin, että tahtoisin olla yliopiston äidinkielen opettaja. Tosin tuolloin ajattelin varmaankin lähinnä lukion äidinkielen opettajan hommia, sillä luulin että ylioppilaaksi valmistutaan yliopistosta. Pienestä asti ovat tavoitteet olleet korkealla ja pientä perfektionismin poikasta on ollut havaittavissa jo silloin. En halunnut olla vain luokanopettaja, vaan tahdoin pyrkiä niin pitkälle kuin mahdollista. Välillä kaipaan tuota kunnianhimoa ja vahvaa uskoa omiin kykyihin. Toki uskon edelleen  mahdollisuuksiini, mutteivat ne enää ole niin korkealla tasolla kuin tuolloin.
          Luokkakaverini varmasti muistavat, kuinka olin se henkilö, jolta pystyi aina kysymään apua, jos jotain ei ymmärtänyt. Esimerkiksi kahdeksannen luokan kemian koetta varten käytin koko illan tekien harjoituskoetta ja miellekarttaa, jotka sitten tulostelin luokkalaisilleni ja opetin sen heille. Outoa ehkä, mutta pidin niiden tekemisestä niin paljon, etten kokenut sitä mitenkään vaivaksi. Osa varmasti koki auttamiseni vaivaannuttavaksi ja jopa ärsyttäväksi, muttei sitä silloin kukaan ääneen sanonut. Ehkä avustani oli oikeasti jotain apua.

 Useasti keskusteltuani ihmisten kanssa ammattihaaveistani, he ovat todenneet, että eikö jokin kovapalkkaisempi ala olisi parempi, kun päätä kerran olisi sinnekin asti päästä. Toki olen sitäkin miettinyt, mutta ei raha kuitenkaan ole se prioriteetti nro 1, jonka perusteella ammattini valitsisin. Opettajan työ on haastavaa ja nykyään uutisia lukiessa saattaa tulla kylmiäväreitä, kun kohdalle osuu artikkeli, jossa opettaja on pillastunut kesken tunnin pahanpäiväisesti. Sitä vaan miettii asioita omalle kohdalleen, että kuinka vastaavassa tilanteessa toimisin ja ylipäänsä pystyisikö tilanteen hoitamaan oikealla ja järkevällä tavalla.

 Mutta takaisin otsikkoon, miksi opettajan ammatti sitten kiehtoo minua? Vastasin soveltuvuuskokeessa tuohon samaiseen kysymykseen ja vastaus ei ole muuttunut noin vuosi soveltuvuuskokeiden jälkeen. Vahva halu tehdä ja vaikuttaa yhteiskunnassa tulevat esille tuota kautta. Koulutuksestahan kaikki lähtee, joten mikäpä ei voisi olla sen merkittävämpää työtä yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Yhteiskunnalliset asiat kiehtovatkin kovasti ja sen myötä olenkin tehnyt kovaa vauhtia yhteiskuntaopin aineeopettajan opintoja valmiiksi. Vaikka luokanopettajakoulutus onkin se suunta, jonne aion pyrkiä en kuitenkaan usko, että tulen ''jäämään'' luokanopettajaksi loppuelämäkseni. Itseäni kuulosteltua jonkin aikaa olen todennut, että rehtorin virka tai kenties joku koulutushallinnollinen tehtävä voisi tosiasiassa olla se juttu, mikä voisi eniten olla se oma. Mutta ken tietää, sen aika näyttäköön.

 Mielestäni jokaisella täytyy olla jonkinlainen hahmotelma tulevaisuudestaan. Mitään ei tarvitse lyödä lukkoon, mutta hahmotelma helpottaa päätöksentekoa myöhemmässä vaiheessa. Mielestäni ei siis ole todellakaan väärin muuttaa suunnitelmiaan. Mistä sitä tietää, vaikka päättäisinkin jäädä ravintola-alalle seuraavaksi pariksikymmeneksi vuodeksi tai pyrkiä oikikseen (mitä suuresti epäilen näin kolmen kurssin jälkeen) Olen päättänyt, että eteenpäin mennään lyhyin askelin ja elämää mietitään puolen vuoden tähtäimelllä (tosin opiskelupaikkakuntaa täytyy pohtia hieman pidemmällä aikavälillä sattuneesta syystä). Opettaja on ammatti, joka on pyörinyt mielessä niin kauan, ettei se voi mitenkään turha ajatus olla. Voi olla, että kouluun päästyäni totean, ettei se olekaan minua varten, mutta sitten vaan etsitään uutta suuntaa. Päällimmäinen uskomus kuitenkin on, että ala on juuri se jota haen ja jonne tahdon suuntautua. Huomaan itsestäni tuon ''kutsumuksen'' arjen pienissä hetkissä. Esimerkiksi, jos voin työpäiväni aikana opettaa työssäoppijalle, jonkun uuden asian tai hän oivaltaa jotain uutta perehdytykseni aikana. Tuollaisista hetkistä saan itse niin paljon irti ja pidän niistä kovin. Ehkä se jotain kertoo, että alavalinta saattaakin olla juuri se oikea.
-Jenna-

Kuvat: Pinterest
     

MAALISKUU- YHTÄ JUHLAA?

Mikä on ensimmäinen tunteesi, kun olet juuri saanut kengät jalkaasi ja poistumassa ulko-ovesta kohti juhlia, kun seuralaisesi kutsuu sinua nimeltä ja käskee katsoa mekkosi vetoketjua. Ensimmäisellä kosketuksella tuo selässä oleva vetoketju tuntuu ihan normaalilta, kunnes vilkaiset peiliin ja huomaat sen revenneen keskeltä kahtia. Näin alkoi tänä vuonna Judican vuosijuhlien juhlinta. Ei aivan odotetusti, muttei yksi revennyt vetoketju kuitenkana iltaa pilannut. Onneksi lähellä oli ystävä, joka käsin ompeli mekon päälleni, niin ettei kukaan edes huomannut tätä pientä onnettomuutta. Iso kiitos vielä siitä!

        Minulle nämä olivat jo toiset vuosijuhlat, joissa sain olla mukana. (Viime vuoden juhlista kuvia löydät TÄÄLTÄ ) Omia vuosijuhlia tosin odotetaan vielä hetken verran, mutta eiköhän sekin päivä vielä koita. Mahdollisesti jo tulevana syksynä. Tänä vuonna juhlista osasi ottaa enemmän irti, kun juhlan kulku oli jo melko tuttu, eikä tarvinnut jatkuvasti jännittää, niin kuin edeltävänä vuonna. Ruoka oli hyvää ja seura vielä parempaa ja juhlat jatkuivatkin aina yön pikkutunneille saakka.

Kuun vaihteessa vietimme noin viikon verran talvilomaa Levin upeissa maisemissa. Edellisestä hiihtokerrasta oli päässyt vierähtämään jo vuoden verran, niin oli enemmän kuin terapeuttista päädä pitkästä aikaa suksille. En edes muistanut kuinka paljon siitä todella pidänkään. Sukset lähtivätkin mukaani Joensuuhun ja innolla odotankin millon Joensuun ladut ehdin korkkaamaan. Mikä kuitenkin teki hiihtolomasta edellisiä vuosia paremman, oli täysipäiväisen lomailun mahdollisuus, kun yksikään oppikirja ei kuumotellut vieressä. Pieni irtiotto töistä ja opinnoista, sekä laatuaika perheen kanssa virkisti kummasti mieltä.

Hakuaika korkeakouluihin alkaa ihan muutaman päivän kuluttua. Olenkin isoon ääneen päivitellyt ajan nopeaa kulumista. Tuntuu kuin viime vuoden pääsykokeista olisi kulunut vasta vain tovi ja nyt seuraava koitos onkin jo edessä. Materiaalien julkaisuun on aikaa enää vaivaiset 20 päivää ja tällä hetkellä päällimmäisenä ajatuksena on innostus. Tuo ajatus tulee tosin muuttumaan aika pian urakan alkamisen jälkeen, mutta pidetään mieli positiivisena, niin kauan kuin voidaan. Olen luonnostellut Vakavasta ja siihen liittyvistä ajatuksista aivan omaa postaustaa, joten taidan jättää tältä erää asian puimisen tähän.

       Maaliskuu näyttää kalenterin osalta sen verran kiireiseltä, että ohjelmasta ei ainakaan ole pulaa. Ampumahiihdon maailmancupin kilpailut tuovat ainakin ravintola-alalle sen verran töitä, että hoppua kyllä sillä saralla piisaa. Lisäksi kaksi avoimen kurssia (oikiksen ja kauppiksen kurssit) verottavat jonkin verran. Kuulostaa siis melko työntäyteiseltä, mutta onneksi aikaa löytyy Netflixille ja toki myös blogille. 

Ihanaa naistenpäivää jokaiselle ihaNaiselle!

-Jenna-