MY BODY

Olen viimeaikoina lukenut runsaasti blogeja ja löytänyt jonkinlaista uutta inspiraatiota kirjoittamiseen. Niinpä tästä innostuneena tahdonkin toteuttaa hieman erityyppisen postauksen, mitä normaalisti on totuttu täällä näkemään. Tästä blogista ei löydy postauksia, jossa valistettaisiin treenaamisen tärkeyttä ja täydellistä proteiinipitoista ruokavaliota. Blogini ei ole mikään fitnessblogi, enkä ala kirjoittamaan mistään sellaisesta, mistä en tiedä sitä asian todellista faktapohjaa. Postaus on hyvin henkilökohtainen ja ehkä jopa henkilökohtaisin, mitä olen ikinä kirjoittanut. Mielestäni asia on kuitenkin hyvin tärkeä ja tahdon avata hieman tarinaani sen suhteen, koska ei sitä koskaan tiedä, vaikka sinä juuri siellä ruudun takana kärsisit vastaavanlaisesta. Haluan painottaa tässä postauksessa omia kokemuksiani, sekä muutoksia joita olen kokenut viimeisten kuukausien/vuosien aikana.

      Yläasteaikoina olin se tyttö, joka hiihti 300km parissa kuukaudessa, lenkkeili ja teki jos jonkinlaista kotijumppaa. Siihen päälle syötiin rahkaa mehukeitolla soijalesitiinillä ja jos jonkilaisella siitepölyllä. Tykkäsin siitä ja sain siitä hyvän olon ja paljon energiaa, joten miksi ei. Ainoa ongelma oli paino, joka nousi ja nousi. Ysiluokkalaisen Jennan ymmärrykseen ei mahtunut ajatus tästä, koska olin aina ollut hoikka ja kaikki olivat tästä aina minua ''kehuneet''. Ysiluokalla ja lukion alussa olin jopa hieman neuroottinen vaa'an ja mittanauhan kanssa, eivätkä missitouhut todellakaan auttaneet asiaa, päinvastoin. Siinä vaiheessa, kun mittailin vyötäröni ympärystä viidettä kertaa saman päivän sisällä, yleensä havahduin ja mittanauha lensi nurkkaan. Kun jostain oudosta syystä tyttö levisi ja vertaili samalla itseä kilpasiskoihin, siihen yhdistettynä vielä teini-ikä. Soppa oli valmis. Minulla ei ikinä ole ollut varsinaista syömishäiriötä, tosin hyvin tarkka syömisestäni olin. Kirsikan kakun päälle tarjosi yläasteella terveydenhoitaja, joka kertoi minun olevan lihava ja että minun täytyisi keskustella painostani lääkärin kanssa. Painoin tuolloin n. 60 kiloa ja pituutta oli sen 170cm, eli mistään ylipainosta ei todellakaan voida puhua. Mutta eipä silloin jo valmiiksi herkkä tyttö sitä uskonut..
      Lukioaikoina liikunta jäi lähes väkisin vähemmälle yläasteeseen verrattuna. Oma jaksaminen oli usein koetuksella lähes 12 tuntisten päivien jälkeen, joten jostain oli höllättävä. Tähän kuitenkin täytyy todeta, että se ei kuitenkaan aina toiminut. Jos kisat olivat tulossa, niin totta kai oli otettava pieni ylimääräinen kuntokuuri, mikä tarkoitti n. kolmen kilon painon pudotusta parissa viikossa. Näin jälkeen päin ajatellen, niin olihan se ihan käsittämätöntä. Miss Hot Rodin jälkeen keväällä 2015 päätin pitää tauon, sillä en jaksanut enää jatkuvaa itsensä ''kittuuttamista''. Sinäänsä ristiriitaista, koska esiintyminen oli/on lähellä sydäntä, mutta kroppa ei ollut kunnossa, vaikka teki mitä. Päätin jättää vaa'an omaan arvoonsa ja en enää astunut sille. Samoin mittanauha sai jäädä kaapinpohjalle, enkä sitä sieltä pois kaivanut.
      Syksyllä 2015 vihdoin ja viimein selvisi syy sille, miksi kaikesta terveellisestä ruokavaliosta ja liikunnasta huolimatta painoni oli noussut lähes 20 kiloa. Kun PCOS-oireyhtymä todettiin ja sain siihen sopivan lääkityksen, alkoi kaikki muuttua. Aloitin salilla käynnin ja treenailin neljä kertaa viikossa. Lihakset kasvoivat nopeasti, kiitos keskivertonaista korkeammat testosteroni tasot, mutta silti jossain mätti. Stressasin ja paljon, mikä näkyi sitten ihan suoraan vartalossa ja tietenkin mielessä. Lopulta aloin keskittyä ihan muihin asioihin ja liikuin lähinnä liikunnan ilosta.
      Viime keväällä panokset olivat jossain ihan muualla ja en miettinyt omaa hyvinvointia lähes yhtään. Se sitten näkyi.. Jos ennen olin saanut pidettyä vartaloni suht. ok kunnossa liikkumalla paljon ja syömällä hyvin, niin nyt asia oli toisin. En käynyt vaa'alla joten en tiedä, kuinka korkealla painoni oikeasti kävi. Vanhat vaatteet kuitenkin kiristivät ja kun yo-mekko ostoksilla myyjä tarjosi XXL-kokoista mekkoa, niin meni huumorin taju.
       Kesän alussa sain uuden lääkityksen ja keskityin täysillä elämiseen. Tein töitä ja nautin kesästä ja opettelin elämään elämää ilman stressiä ja suoritusta. Harjoittelin löytämään taas iloa liikunnasta ja aloinkin sen löytämään vähitellen. Olin iloinen siitä, että olin jättänyt kisaamisen väliin ja keskityin vain niiden sivusta seuraamiseen.
      Joensuuhun muuttaessa jatkoin samalla linjalla ja unohdin stressin kokonaan. Olin kuitenkin hyvin väsynyt ja nukuin joka yö lähes 12 tunnin yöunia. Väsymykseen löytyi hyvin yksinkertainen syy. Rautavarastoni olivat hyvin tyhjät, mikä selittyy säännöllisellä verenluovutuksella. Nyt kun rauta-arvoni ovat nousseet takaisin normaaliin lukemiin, energiaa on kuin pienellä kylällä ja herään aamuisin hyvin virkeänä ennen yhdeksää ilman herätystäkin.
      Nyt on lähes vuosi kulunut siitä, kun päätin lopettaa omasta kropasta stressaamisen ja täytyy todeta, että se oli elämäni yksiä parhaita päätöksiä. Ensinnäkin olen oppinut hyväksymään vartaloni juuri tällaisena, kun se on. Painoni on tähän mennessä pudonnut noin kymmenen kiloa, mikä on selvää osoitusta stressittömyydestä, oikeasta lääkityksestä, sekä liikunnanilon löytämisestä. Pcos on kuitenkin siitä pirullinen, ettei voi koskaan tietää milloin se taas ''puhkeaa'' ja kuviot menevät jälleen uusiksi.

Kuten kuvista voi huomata, on reilussa puolessa vuodessa sieltä kuoritunut täysin uudenlainen tyttö

 Kiitos sinulle, kun jaksoit lukea tarinani! Jos pcos:stä herää jotain kysymyksiä, niin kerron mielelläni lisää. Sairauteni on kuitenkin vielä harmittavan tuntematon, vaikka yllättävän moni siitä kärsii.